Perjantaina meillä oli treffi-ilta varsin perinteisen kaavan mukaan: syömään, elokuviin ja drinksulle. Hollannissa on nyt ollut parin viikon ajan pakkasta ja jopa Amsterdamin kanaaleissa on pieni jääriite pinnalla. Vähemmän virtaavissa kanaaleissa onkin näkynyt jo innokkaita luistelijoita. Amsterdamin lumisilla kaduilla törmäsimme myös hauskaan hippilumiukkopariskuntaan, joka vietti tyypillistä perjantai-iltaa penkillä kadun menoa tarkkaillen.
Hippilumiukot
Piippu suussa ja viinipullo syleilyssä
Ruokapaikaksi valitsimme Princengrahtilla sijaitsevan kasvisravintola De Bolhoedin, joka mainostaa itseään orgaanisen laadun terveysravintolana. Ravintolassa oli juuri sopivasti yksi ikkunapöytä pöytä meille vapaana. Hieman kahvilan oloisessa ravintolassa oli rento ilmapiiri. Seinille oli ripustettu taidenäyttely. Valitsin ruoaksi päivän annoksen, johon kuului mm. savusettua tofua, buguria, linssipaistosta, grillattuja kasviksia ja aiolia. Seuralaiseni tilasi Pohjois-afrikkalaisen lautasen, jolla oli bataatilla ja tofulla täytetty piiras, couscusia ja punajuurta seesaminsiemeillä.
Ruokien tulo kesti aika kauan. Annokset olivat mielestäni hyvän kokoisia. Maut olivat puhtaita ja selkeitä, ja ruoka oli todella herkullista. Juomien (lasi talon viintä ja olut) kanssa laskun loppusummaksi tuli noin 40 euroa. Ravintola oli kasvisravintolaksi hieman hintava, mutta toisaalta oraaniset raaka-aineet ovat kalliimpia.
Herkullisuuden äärellä
Pohjois-Afrikkalainen lautanen
The dish of the day
Olimme ostaneet elokuvaliput etukäteen, sillä viikonloppuiltaisin näytökset ovat tietenkin todella täynnä ja usein loppuunmyytyjä. Pääruoan jälkeen meidän pitikin alkaa jo suunnata kohti leffateatteria ja jälkiruoka jäi seuraavaan kertaan. Niin herkulliselta kyllä tuo jälkiruokakakkukaappi näytti, että tähän ravintolaan täytyy palata herkuttelemaan. Jälkiruokakakkuja oli myös vegaanisina vaihtoehtoina.
Unelmien jälkiruokakakkukaappi
Kissaihmisenä rakastan tapaa, että monessa Amsterdamin ravintolassa ja kahvilassa on talon oma kissa. Tyytyväisen oloiset paksut kissat loikoilevat nurkissa tai penkeillä, tai kiertelevät ravintolassa tervehtimässä asiakkaita. Ravintoloiden kissat eivät ole pelkästään maskotteja, vaan ne ovat siellä myös käytännön syistä. Amsterdamin kauniit vuosisatoja vanhat talot tarjoavat mainoit vipellyskentät hiiripopulaatiolle, ja nämä kissat ovat ravintoloissa töissä pitämässä hiiret ja rotat poissa keittiöistä.
Talon kissa ottaa rennosti
Rappujen yläpäässä on hyvä loikoilla ja tarkkailla omaa valtakuntaa
Illan elokuvavalintamme oli Quentin Tarantinon ohjaama ja käsikirjoittama uutuuselokuva Django Unchained. En ollut juurikaan lukenut elokuva-arvosteluja etukäteen, mutta Tarantinon tuotannon ystävänä tiesin kyllä mitä odottaa. Hauska ilmiö viikonloppunäytöksissä on Grolsh-kaljapullojen avaamisesta kuuluva poksunta, joka alkaa aina kun trailerit loppuu ja elokuvan alkutunnus pyörähtää ruutuun. Itse en pysty juomaan elokuvissa olutta, sillä se alkaa heti kusettamaan, enkä halua lähteä kesken leffan vessaan.
Lexa julisteessa
Elokuva sijoittuu Yhdysvaltain etelävaltiohin sisällisodan syttymistä edeltäville vuosille. Tarina alkaa, kun saksalainen palkkionmetsästäjä tohtori King Schultz tarvitsee tehtävässään mustan orjan Djangon apua. Hän vapauttaa Djangon orjuudestaan ja kohtelee häntä tasavertaisena kumppanina. Pääteemana elokuvassa onkin orjuus, jota käsitellään säälimättömäti kaikessa raakuudessaan. Tarantino-elokuville tyypillisesti teemana on myös kosto, mutta loppujen lopuksi ehkä yllättäen päällimmäisenä teemana mieleeni jäi tästä väkivaltapäjäyksestä kaiken voittava rakkaus.
Elokuvan alkupuolella ratsastetaan spagettiwestertyylisesti upeissa maisemissa. Nokkelat pitkät dialogit, nopeat kamera-ajot ja väkivallalla mässäily on taattua Tarantinoa. Ohjaaja näytäytyy tässäkin elokuvassa itse cameoroolissa. Vaikka väkivaltakohtaukset olikin vedetty överiksi splatter-henkisesti, olivat ne niin raakoja, että niistä monet tuli katsottua sormien lävitse. Monipuolinen musiikkiraita on elokuvassa suuressa osassa. Musiikki tuki tarinaa hyvin ja vaihtui luonnollisesti mahtipontisesta länkkärimusiikista rappiin.
Roolivalinnat ovat osuneet todella nappiin. Chistoph Waltzin esittämä saksalainen tohtori King Schults on huvattoman hauska hahmo. Leonardo DiCaprio nähdään vaihteeksi todella herkullisessa pahisroolissa supernilkki Calvin Candiena. Jamie Foxx tulkitsee hyvin pääosaa Djangoa, mutta Djago jää valitettavasti näiden mahtavien hahmojen varjoon ja hieman yksiulotteiseksi.
Väkivallan vastapainoksi elokuvassa on runsaasti huumoria ja täpötäysi elokuvasali räjähtikin useaan otteeseen nauramaan. Rankinta pilaa tehdään valkoisista rasistijunteista. Elokuva oli pitkä kolmituntinen päjäys, mutta en itse ehtinyt pitkästymään. Voin suositella elokuvaa ainakin kaikille Tarantino-faneille, länkkäreiden- ja mustan huumorin ystäville. Herkimpien kannattaa jättää elokuva väliin todella raakojen väkivaltakohtausten takia.
Näytös loppui yhdeltä yöllä ja
leffateatterin aulassa oli autiota
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti